Miten Suomea on rakennettu

Miten Suomea on rakennettu

Rakennusvaurioista puhuttaessa nousee varsin yleisesti esille toteamus vanhojen rakennusten hyvyydestä ja nykyrakennusten heikkoudesta. Onko tässä väittämässä perää? Se onkin jo kokonaan toinen asia. Entäpä mitä itse kukin tarkoittaa vanhoilla rakennuksilla? Mihin se vuosiraja vedetään? Mitä ovat uudet rakennukset, jotka lehtikirjoittelun mukaan tehdään liian nopeasti ja hutiloimalla eikä kuivateta riittävästi esimerkiksi ennen pinnoitteiden kiinnittämistä. Tuloksena tästä hutiloinnista on sitten kosteus- ja homevaurioita. Näitä asioita on syytä tarkastella hieman tarkemmin, jotta tietäisimme edes mistä puhumme.

Itse aloin rakentamiseen perehtymisen 1970-luvun alkupuolella, jolloin betonielementtirakentaminen alkoi kohisten yleistyä rakennusalan yhteisesti hyväksyttyjen standardien myötä (BES, 1972). Kansa muutti kiihtyvällä vauhdilla taajamiin kautta maan. Osa muuttajista ei tosin pysynyt Suomessa, vaan suuntasi Ruotsiin. Tämä maansisäinen muuttoliike vaati paljon uusia asuntoja ja tähän ongelmaan oli ratkaisuna nopeasti ja kohtuullisen edullisesti toteutetut betonielementtitalot. Toki se oli ilmeisen edullista myös liikataloudellisesti sen ajan rakennusfirmoille. Talot tehtiin tuon ajan vaatimusten ja normien mukaan. Laadunvalvonta toki oli melkoisen kehittymätöntä, minkä vuoksi aina silloin tällöin syntyi epäkelpoa jälkeä niin tehtailla kuin myös työmailla. Elementtirakentamista ei sinänsä voitane pitää ongelmana vaan ratkaisuna, sillä on vaikea kuvitella, millä muulla tavalla huutava asuntotarve olisi voitu ratkaista. Vuonna 1974 tehtiin asuntorakentamisen vuotuinen ennätys, jolloin rakennettiin 73 000 asuntoa. Viimevuosina tuotanto on pyörinyt 30 000 asunnon tasolla.

Talojen rakenteet

Laajemmalla kaarella tarkasteltuna Suomessa on rakennettu seuraavalla tavalla (vuosiluvut ovat eräänlaisia rajapyykkejä, eivät tarkkoja arvoja):

• pientalot
  • hirrestä aina 1940-luvulle saakka
  • puurankorakenteina, joissa eristeenä oli sahanpuru 1940 – 1960
  • puurankorakenteina, joissa eristeenä mineraalivilla 1960-luvulta alkaen
• kerrostalot
  • tiilirakenteisina aina 1960-luvulle saakka
  • tiilirakenteisina, joissa lämmöneristeenä ilmarakoja, korkkia, lastuvillalevyä ym. 1950 – 1960-luvuilla
  • betonirakenteisina 1950-luvun lopulta alkaen, joissa eristeenä lastuvillalevyt, korkki ym.
  • betonirakenteisina 1970-luvulta alkaen, joissa eristeenä mineraalivilla.

Jatkossa on näitä rakenteita kuvattu hieman tarkemmin kuvien keralla. Kuvat on poimittu vanhoista Rakennustietokorteista (RT-kortit, Rakennustieto).

Hirsirakentaminen oli perinteinen ja varsin yksinkertainen tapa tehdä taloja. Purueristettyyn rankorakenteiseen taloon siirtyminen oli hyvin luonteva kehitysaskel, kun rakenteista haluttiin tehdä vähemmän puuta käyttävää ja toisaalta haettaessa parempaa lämmöneristävyyttä. Purueristeen paksuus oli joko 100 mm tai 125 mm., runkotolppien leveyden mukaisesti.  Rakentamistapojen osalta oleellinen vedenjakaja oli mineraalivillan tulo lämmöneristemateriaaliksi, mikä tapahtui 1960-luvulla. Mineraalivillojen (kivivilla ja lasivilla) valmistus käynnistyi maassamme likimain nykymuotoisilla tuotteilla 1950-luvun puolivälissä ja noin vuosikymmenessä ne syrjäyttivät purueristeet pientaloissa ja lastuvillalevyt sekä tiilirakenteet kerrostaloissa. Tarpeeksi paksu tiilimuurihan oli aiemmin toiminut myös riittävänä lämmöneristeenä ulkoseinärakenteissa.

Mineraalivillaeristys puurakenteissa edellytti myös jonkinlaisten tiivistävien kerrosten käyttämistä ulkovaipparakenteissa, jottei kosteampi sisäilma pääsisi kostuttamaan rakenteita talvisaikana tai tuuli ulkopuolelta heikentämään eristysominaisuuksia.

 

Yleisimmin tiivistävänä kerroksena sisäpuolella olivat pahvit, joita oli opittu käyttämään jo purueristeisissä rakenteissa. Uutena materiaalina tuli samoihin aikoihin laajempaan käyttöön muovikalvot tai muovitetut pahvit. Niitä alettiin käyttää ns. höyrynsulkuina ulkovaipparakenteiden sisäpuolella. Ulkopuolella lämmöneriste suojattiin yleensä huokoisella kuitulevyllä (tuulensuoja). Lämmöneristeen paksuus oli aluksi 100 mm, mistä se on vuosikymmenten myötä kasvanut nykyiseen liki 300 mm:iin. Näin oli päädytty puutalojen osalta 1960-luvulla ulkoseinärakenteeseen, jota käytetään tänäkin päivänä. Toki myös muita kuin mineraalivillaeristeitä käytetään tämän päivän rakenteissa (muovieristeet ja selluvilla).

Pientaloissa tapahtui 1950 – 1960 -luvuilla myös toinen varsin merkittävä rakenteellinen muutos: alapuolelta tuuletettu rossilattia sai väistyä maanvaraan tehdyn betonilaatan (maanvarainen betonilattia) tullessa yleiseen käyttöön. Rakenne oli alkuvaiheessa suoraan täytemaan päälle valettu betonilaatta, minkä päälle rakennettiin lämmöneristetty puulattia, ns. koolattu puulattia. Lämmöneristeenä oli aluksi sahanpuru tai kutterinlastu ja myöhemmin mineraalivilla.

 

Varsin nopeasti rakennetyypiksi vakioitui ratkaisu, missä täytemaan päälle laitettiin lämmöneriste, jonka päälle valettiin raudoilla vahvistettu betonilaatta. Sisäpinnaksi betonilaatan päälle asennettiin muovimatto tai parketti. Myös betonilaatan päälle koolattua puulattiaa käytetään jonkin verran.

 

 

Betonirakenteisissa kerrostaloissa ei käytetty erillistä tiivistävää kerrosta sisäpuolella, koska betoni jo itsessään on riittävän tiivis materiaali niin kosteudenkulun kuin myös ilmavavirtojen estäjänä. Standardin mukainen 1970-luvun betonirakenteinen ulkoseinä koostui ulkopuolen betonikerroksesta (noin 60 mm), mineraalivillalämmöneristeestä (noin 90 mm) ja sisäpuolen betonikerroksesta (noin 100 mm). Hyvin samankaltainen rakenne on yhä käytössä, joskin lämmöneristeen määrään on tullut melkoinen lisäys ja betonin laatu on aivan toista, kuin elementtirakentamisen alkuaikoina.

 

 

Ilmanvaihto

Edellisillä eväillä on talot saatu pystyyn ja katto pään päälle, mutta vielä puuttuu jotain tärkeää ja se on ilmanvaihto. Vanhoissa rakennuksissa käytettiin yksinomaan painovoimaista ilmanvaihtoa ja ikkunatuuletusta. Ilmaa ulosvieviä hormeja oli yleisesti keittiössä, pesutiloissa ja vessoissa. Huoneisiin sisään ilmaa otettiin rakojen ja joskus myös sitä varten suunniteltujen aukkojen kautta etenkin kerrostaloissa. Painovoimainen ilmanvaihto perustuu ilman lämpötilaeroihin, eli se toimii sitä tehokkaammin, mitä suurempi on ulkoilman ja sisäilman välinen lämpötilaero. Siten hormien kautta talvella ilma vaihtuu hyvin, mutta kesällä varsin verkkaiseen.

Seuraava merkittävä muutos kerrostalopuolella oli koneellisesti tehostettu poistoilmanvaihto, mikä alkoi yleistyä 1970-luvulla juuri elementtikauden taloissa. Rakennuksen ullakolla tai katolla erillisessä huoneessa oli ns. huippuimuri, joka veti koneellisesti ilmaa kaikista huoneistoista. Tuon ajan kerrostaloissa ei juurikaan mietitty, mistä ilma tulee sisälle, vai tuleeko sitä ollenkaan. Yleisenä ajatuksena oli, että ikkunatiivisteiden vuotojen kautta saadaan riittävä korvausilma. Toki myös tuloilmaventtiilejä ulkoseinissä käytettiin vaihtelevalla menestyksellä.

Nykyisin lähes kaikissa uusissa rakennuksissa on koneellinen ilmanvaihto (koneellinen tulo- ja poistoilmanvaihto), jolloin huoneisiin otetaan ilma sisään koneen puhaltamana ja se toimitetaan ulos konevoimalla. Koneellinen ilmanvaihto alkoi yleistyä pientaloissa 1990-luvulla ja kerrostaloissa 2000-luvulla. Tässä menettelyssä poistuvan ilman määrä pyritään säätämään hieman suuremmaksi kuin tuleva ilma, jolloin rakennuksen sisälle syntyy lievä alipaine. Tämä sen vuoksi, ettei kostea sisäilma pääse tunkeutumaan rakojen kautta rakenteiden sisään ja aiheuttamaan kosteusvaurioita (kondensoitumista). Ilmanvaihdon määrät eivät voi olla mitä tahansa, vaan ne on säädelty rakennusmääräyksissä eri tyyppisten rakennusten osalta.

Onko vanha parempi kuin uusi?

Edellä on luotu hyvin karkea katsaus suomalaiseen rakentamiseen reippaan puolen vuosisadan ajalta. Hyvin monia rakennuksia on kunnostettu ja korjattu, jolloin niihin on voitu lisätä lämmöneristeitä, vaihtaa ikkunoita, muuttaa tai kunnostaa ilmanvaihtojärjestelmä ym. Mitenhän on, onko vanha parempi kuin uusi ja jos on, niin millainen vanha? Millaisia vaurioita ja ongelmia rakennuksissamme ilmenee ja mitä niille voisi tehdä? Entäpä voitaisiinko ongelmia ehkäistä jo ennakkoon? Näitä asioita tässä blogissa tullaan pohtimaan.

Kommentit, kannanotot ja ennen kaikkea hyvät neuvot ovat tervetulleita. Tavoitteena on löytää ratkaisuja asioihin ei vain kaivaa esille ongelmia.