Vanhoja ja vähän uudempiakin rakennusmateriaaleja

Vanhoista rakennuksista ja rakennusten vaurioista keskusteltaessa esiintyy usein rakennusmateriaaleja ja rakenteita, jotka eivät välttämättä ole enää kovin tuttuja . Tässä esitellään muutamia vanhempia ja uudempiakin rakennusmateriaaleja ja -tarvikkeita. Osa materiaaleista on häipynyt historian hämäriin ja osaa niistä käytetään edelleenkin. Tuotekuvat on poimittu Rakentajain kalenterista vuodelta 1955 ja 1970.

Lastuvillalevy

Lastuvillalevy koostuu puulastuista (lastuvillasta) ja sementistä, jotka on puristettu muotissa  levyiksi. Lisäaineena levyissä käytettiin kalsiumkloridia, jonka ansiosta sementin reaktiot nopeutuivat ja sementti tarttui paremmin lastuihin.  Yleinen levykoko oli 75 cm x 200 cm ja paksuus 15 – 125 mm. Hyvin yleisesti käytetty paksuus oli 50 mm. Lastuvillalevyjen valmistus alkoi Suomessa 1940-luvun alkupuolella, jolloin tuotenimenä oli muun muassa Kiri, Eri, Kausa ja Perma. Tunnetuin levymerkki oli 1940-luvun lopulta lähtien Toja-levy. Vuonna 1955 Toja-levystä alettiin valmistaa ohutlastuisempaa versiota nimeltä Tojax-levy.  Levyn valmistus Suomessa loppui 1967.

Lastuvillalevyjä käytettiin 1950- ja 1960-luvuilla yleisesti lämmöneristeenä  betonirakenteissa ulkoseinissä, mutta myös ylä- ja alapohjissa esimerkiksi betonivalujen alla. Akustiikkalevyinä sitä myös näkee vanhojen rakennusten katoissa ja seinissä.

Vanhojen lastuvillalevyjen ongelmaksi on osoittautunut, etenkin perustusrakenteissa,  kostuminen ja siitä aiheutuva mikrobikasvusto (home).  Esimerkkinä vaikkapa Jyväskylän yliopiston päärakennuksen lattiat (Helsingin Sanomat 26.8.2017). Itse lastuvillalevy ei tietämyksen mukaan sisällä asbestia, mutta se voi olla pinnoitettu asbestia sisältävillä tuotteilla.

Tulkoon tässä mainituksi, että lastuvillalevyä valmistetaan edelleen mm. Ruotsissa  nimellä Träullit (suomalainen toimittaja Elam). Keski-Euroopassa valmistetaan vastaavaa tuotetta myös historiallisella nimellä Heraklith.

1955_Toja

Lastuvillalevy. 1955

Kipsilevy

Kipsikartonkilevy on molemmilta puolilta kartongilla päällystetty kipsilevy. Suomessa tuotetta on ollut saatavilla 1920-luvulta lähtien. Tosin kotimainen valmistus käynnistyi vasta 1940-luvun lopulla Kipsonit-levyn nimellä, josta tuli käyttöön nimitys ”kipsoniitti”. Uutta tekniikkaa otettiin käyttöön levyjen valmistuksessa 1970-luvun alussa, jolloin tuotteen nimeksi tuli Gyproc.

Kipsilevyjä on käytetty ja käytetään hyvin monipuolisesti rakentamisessa: sisäverhouslevyt, tuulensuojalevyt ja lattialevyt. Käytettiinpä niitä 1970- ja 1980-luvuilla jopa kosteiden tilojen rakenteissa, joskin ei aina onnistuneesti, koska levyt eivät kestäneet kosteutta ja tuona aikana esimerkiksi kylpyhuoneiden vedeneristeet olivat puutteellisia. Kipsilevyn kastuneeseen kartonkipintaan home pesiytyi varsin herkästi.  Nykyisin kipsilevyjen valmistajat suosittelevat levyä myös pesutiloihin edellytyksellä, että käytetään sertifioituja vedeneristysratkaisuja, jolloin itse levy ei pääse kostumaan.

Kipsoniitti 1970

Kipsilevy. 1970

1955_Kipsonit

Kipsilevy. 1955

Lastulevy

Lastulevyn valmistus alkoi Suomessa 1950-luvulla tuotenimillä Ilves, Wisapon ja Tiwi. Levystä tuli erittäin suosittu puurakennusten sisustuslevy (seinät,  katot ja lattiat). Myös huonekaluissa levy oli erittäin paljon käytetty.  Levyt valmistetaan puulastuista, jotka on liitetty toisiinsa sidosaineen (liiman) avulla painetta ja lämpöä hyväksi käyttäen. Koska levyt ovat puuta, niin ne elävät jonkun verran ilmankosteuden vaikutuksesta, minkä vuoksi  sisälevytys tehtiin avosaumoilla, jolloin elämisestä ei ollut niin paljon haittaa. Myös niin sanottua kosteutta kestävää lastulevyä valmistettiin, jonka liima-aine ei ollut niin arka kosteudelle.

Levyjen valmistuksessa käytettiin aluksi karbamidiliimaa ja myöhemmin ureaformaldehydiliimaa (liiman määrä noin 10 % lastujen määrästä). Liima-aineesta huoneilmaan haituva formaldehydi aiheutti 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa kovaa, kriittistä keskustelua. Seurauksena oli, että lastulevyn käyttö romahti  rakentamisessa ja sen korvasi kipsilevy, jonka valtakausi jatkuu edelleen. Formaldehydiongelma käynnisti  julkisen keskustelun sisäilman laadusta, mikä jatkuu edelleenkin muun muassa homeen ja haihtuvien orgaanisten yhdisteiden (VOC) muodossa. Lastulevyissä nykyisin käytetyt liima-aineet eivät ole niin herkästi haituvia, ja levyt täyttävät nykyiset materiaalien päästövaatimukset.

Monissa vanhoissa omakoti- ja rivitaloissa on edelleen jäljellä lastulevyseinät eikä niistä sinänsä ole haittaa, mikäli formaldehydiä ei pääse haihtumaan huoneilmaan. Formaldehydiongelman havaitsemisen jälkeen levyt suositeltiin pohjamaalaamaan tuotteilla, joiden tarkoituksena oli estää kaasujen haihtuminen. Normaali lastulevy ei kestä kosteutta ja vettä, vaan se turpoaa käyttökelvottomaksi.

Tiwi-lastulevy 1970

Lastulevy. 1970

Sokopan-lastulevy 1970

Lastulevy. 1970

Puukuitulevy

Puukuitulevyjä on kolmea laatua: huokoinen, puolikova ja kovalevy. Märkämenetelmällä valmistetussa levyssä puukuitujen sitoutuminen tapahtuu pääasiassa puun omien liima-aineiden vaikutuksesta, jolloin lisätyn liimahartsin määrä on vähäinen.  Nykyisin käytetään esimerkiksi kalusteteollisuudessa paljon MDF- ja HDF-tyyppisiä kuitulevyjä, joissa liiman osuus on suurempi (MDF=medium-density fiberboard ja HDF=high-density fiberboard).

Huokoisen puukuitulevyn valmistus aloitettiin Suomessa 1930-luvun alussa tuotenimellä Insuliitti. 1950-luvulla valmistajia oli jo useita ja käytettyjä tuotenimiä olivat muun muassa Karka-levy, Salpalevy ja Halltex-levy. Rauma-levy oli erikoishuokoista kuitulevyä, jota valmistettiin 1940- ja  1950-luvulla. Huokoisella kuitulevyllä on kohtuullisen hyvä lämmöneristysomaisuus ja myös sen akustiset ominaisuudet ovat hyviä.

Bitumilla kyllästettyä huokoista kuitulevyä, nimeltään Bituliitti, on käytetty hyvin yleisesti tuulensuojalevynä pienrakennuksissa sekä jonkin verran myös kerrostaloissa.

Puolikovaa kuitulevyä käytettiin sisäverhoilussa lastulevyn tavoin. Sitä valmistettiin myös öljykarkaistuja levyjä, joiden kosteudenkestävyys ja myös lujuus oli tavanomaista levyä parempi.

Kovalevyjen valmistus alkoi Suomessa 1930-luvun lopulla ja sitä kutsuttiin aluksi amerikkalaisen keksijänsä mukaan Masoniitiksi. 1950-luvulla kehitettiin jatkojalosteeksi levy, joka päällystettiin polttoemalipinnoitteella. Tuotenimi oli Enso-laatta ja niitä käytettiin pesutilojen pinnoitteena ja pesupöydän taustalevynä. Enso-laatan valmistus loppui 1980. Muita vastaavia tuotemerkkejä olivat Mani-levy ja Oka-laatta.

Ensoliitti 1970

Puolikova kuitulevy. 1970

1955_Insuliitti

Kuitulevy. 1955

1955_Enso-laatta

Polttoemalipintainen kovalevy. 1955

Poltettu savitiili

Poltettu savitiili on ikivanha tuote. Sen teollinen koneellinen valmistus Suomessa alkoi 1870-luvulla. Vielä 1950-luvulla tiiltä valmistettiin pienissä tiiliruukeissa, joita oli runsaat sata. Nykyisin tiiliteollisuus on hyvin keskittynyttä.

Tiili valmistetaan pääasiassa savesta polttamalla se noin 1000 asteen kuumuudessa. Suomalainen savi sisältää paljon rautaa, mistä johtuen tiilen väri on punainen. Mitä korkeampi polttolämpötila, sitä syvänpunaisempi tiili. Nykyään kotimaisiltakin valmistajilta on saatavilla myös muun värisiä tiiliä, jotka on valmistettu tuontisavesta.

Punatiili oli kerrostalorakentamisen tärkein rakennusaine  1950-luvulle saakka.  Ulkoseinissä käytetty täystiili edellytti 1900-luvun alkupuolella kahden tiilen paksuista seinää, jotta siitä saatiin riittävän lämmöneristävä. Myös kevyempiä tiililaatuja (hohkotiili, sahajauhotiili) valmistettiin esimerkiksi kellarin verhomuurauksiin.  Paremman lämmöneristävyyden omaava monireikätiili tuli markkinoille 1930-luvulla. Sitä käytettäessä  kerrostalon ulkoseinäksi riitti puolentoista kiven seinä. Reikätiili on tämän päivän normaali tiilituote esimerkiksi ulkoverhouksissa.

1955_kennotiili

Kennotiili. 1955

1955_Tiili 2

Poltettu savitiili. 1955

Kalkkihiekkakivet

Kalkkihiekkakiven (kalkkihiekkatiili, kalkkitiili)  valmistus aloitettiin Suomessa 1900-luvun alkuvuosina. Tunnetuin tuotemerkki oli Ka-Hi. Nykyäänkin on saatavilla  Kahi-tiiliä. Kalkkihiekkatiilet ja -harkot valmistetaan kalkista, hiekasta ja vedestä koneellisesti puristamalla. Sen jälkeen kivet höyrykarkaistaan, jolloin ne saavat lujuutensa. Tiilen luonnollinen väri on harmaanvalkea, mutta väriaineita käyttämällä tiilestä saadaan hyvin monen värisiä.

Kalkkihiekkatuotteet ovat mittatarkkoja, minkä vuoksi niitä käytetään erityisesti väliseinissä. Etenkin 1970- ja 1980-luvuilla tiiltä käytettiin paljon pientalojen verhomuurauksessa poltetun tiilen tavoin.

1955_Kalkkitiili

Kalkkitiili. 1955

Betonitiilet

Betonitiilituotteita on valmistettu Suomessa 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä lähtien. Niitä kutsuttiin tuolloin yleisesti tärkeimmän aineosansa mukaisesti sementtitiiliksi. Umpinainen Nopsa-tiili tuli markkinoille 1920-luvulla ja sitä käytettiin lähinnä maatalousrakentamisessa, mutta myös jonkin verran kerrostaloissa. Betonista valmistettiin myös reikätiiliä, jotka olivat kevyempiä ja paremmin lämpöä eristäviä kuin umpitiilet.

Aina 1940-luvulle asti tiilet valmistettiin (lyötiin) käsin, joten reiät olivat isoja ja pystysuoria. Tämän jälkeen siirryttiin koneelliseen tärymenetelmään, jolloin tuli markkinoille tiiliä, joissa oli useita pystyruoria reikiä. Tuon ajan tuotenimiä olivat muun muassa Tell-tiili, TT-tärytiili, Torno-tiili ja Varma-betonireikätiili. Näiden tuotteiden käyttö kantavana rakenteena rajoittui korkeintaan kolmikerroksisiin rakennuksiin.

1955_Betonitiili

Betonireikätiili. 1955

1955_Tell-tiili

Betonireikätiili. 1955

Kevytbetoni

Kevytbetoni on tavanomaista betonia kevyempi. Yleisin tuote on höyrykarkaista kevytbetoni, jonka tuotenimi on Siporex. Se kehitettiin suomalais-ruotsalaisena yhteistyönä 1930-luvulla. Siporex valmistetaan sementistä, hiekasta, alumiinipulverista ja vedestä muottiin valamalla ja sen jälkeen leikkaamalla tuotteiksi, jotka höyrykarkaistaan autoklaavissa.  Ominaispaino on noin 500 kg/m3.  Siporexia käytettiin ennen energiakriisiä sellaisenaan ulkoseinien materiaalina asuinrakennuksissa ja halleissa. Siitä voidaan tehdä monenkokoisia ja -laatuisia tuotteita ja elementtejä, myös kantavina rakenteina. Paikalla rakennetuissa betonikerrostaloissa kevytbetonia käytettiin ulkopuolisena lämmöneristeenä ennen mineraalivilloja.

Kevytbetonituotteeksi voitaneen luokitella myös kevytsorabetoni, jonka tuotenimi on Leca.  Pientalojen perustusmateriaalina Leca-harkot ovat yleisesti käytettyjä vielä nykyäänkin. Kevytsoran valmistus Suomessa alkoi 1940-luvun lopulla. Kevytsoraa on käytetty ja käytetään edelleenkin sellaisenaan lämmöneristeenä alapohjissa ja loivissa katoissa (pakettikatot).

Siporex 1970

Kevytbetoni. 1970

1955_Siporex

Kevytbetoni. 1955

Elko-kevytsoraharkko 1970

Kevytsorabetoniharkko. 1970

1955_Leca

Leca-kevytsora. 1955

Kuitusementtilevy (asbestisementtilevy)

Kuitusementtilevyt ovat sementistä valmistettuja, kuiduilla vahvistettuja rakennuslevyjä, joissa on usein  täyteaineita mukana. Ennen asbestinkäytön kieltämistä (1994) tuotteissa käytettävä kuitu oli yleisesti asbestia. Asbestisementtilevyjä valmistettiin Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien aina 1980-luvulle saakka (eterniittilevyt). Tunnetuin tuotemerkki oli Minerit, jonka tuotanto alkoi 1930-luvun puolivälissä. Tuotteessa oli asbestia vuoteen 1979 saakka. Minerit levyjä oli hyvin monenlaisia ja moneen käyttötarkoitukseen (julkisivut, katteet).  Katteena käytetyn tasaisen levyn tai poimulevyn tuotenimi oli Vartti. Se sisälsi asbestia aikavälillä 1970 – 1989. Tuulensuojana ja sisäverhouslevynä käytetyn tuotteen nimi oli Luja-levy, jonka valmistus aloitettiin 1959. Tuote sisälsi asbestia vuoteen 1976 saakka.

Kun edellä mainittuja tuotteita tulee korjaamisessa vastaan, niin on tärkeätä selvittää millä tavoin ne voidaan purkaa ja hävittää. Asbestin käytön totaalikielto tuli maassamme voimaan vasta  vuoden 1994 alussa. Nykylainsäädännön mukaan tulee korjauksen yhteydessä selvittää asbestin olemassaolo kaikissa edellä mainittua vuotta aiemmin rakennetuissa kohteissa.

1955_asbestisementti

Asbestisementtituot-teita. 1955

Kreosootti (kivihiilipiki), kivihiiliterva ja kyllästetty puutavara

Kreosootti on kivihiilitervan tisle, joka on tehokas, mutta myrkyllinen puunsuoja-aine. Kreosootilla on kyllästetty aikoinaan ratapölkkyjä, mutta myös talonrakenteita 1900-luvun alusta 1940-luvulle saakka ja joissakin erityistapauksissa ehkä hieman myöhemminkin. Kivihiilipikeä käytettiin kosteuden- ja vedeneristeenä kellarikerrosten lattiarakenteissa ja muuratuissa rakenteissa. Lattiarakenteissa tumma kivimäinen vedeneristekerros (valuasfaltti) voi olla useita senttimetrejä paksu.

Näillä tuotteilla on tyypillinen pistävä ratapölkkymäinen haju, joka säilyy hyvin kauan. Kreosoottia sisältäviä rakenteita purettaessa vapautuu höyrymäisiä ja hiukkasmaisia aineita, jotka ovat syöpää aiheuttavia (PAH-yhdisteet). Onneksi näitä aineita ei enää löydy kovinkaan usein, mutta kun niiden olemassa oloa epäillään on tärkeätä selvittää asia tarkoin ennen korjaustyötä. Vuoden 1996 jälkeen kreosoottikyllästettyjä ratapölkkyjä ei ole saanut käyttää pihapiirissä tai virkistysalueilla. Niitä ei myöskään saa luovuttaa lainkaan yksityisille kuluttajille.

Tässä yhteydessä on syytä mainita myös kyllästetty puutavara (painekyllästys). 1950-luvun alusta saakka Suomessa kyllästykseen käytettiin suolakyllästeitä kuten kromia, arseenia ja kuparia (CCA) sisältäviä kyllästysaineita ja sitä ennen muun muassa Wolman-suolaa. Nämä aineet ovat kuitenkin syöpävaarallisia ja ympäristölle vaarallisia kemikaaleja, joten niillä kyllästetyn puutavaran käyttö on rajoitettua. Nykyään kuluttajille myytävä puu ei saa sisältää kromia tai arseenia (CCA-kyllästeiden käyttö kiellettiin vuonna 2007) . Arseenipitoisten CCA-kyllästettyjen, vanhojen sähköpylväiden luovutus kuluttajille on ollut kiellettyä vuodesta 2004 lähtien.

1955_kyllästys

Puun kyllästys. 1955

Puun kyllästys 1955

Puun kyllästys. 1955

Korkki

Rakentamisessa käytetty korkki on korkkitammen kuoriosaa, josta murskaamalla ja paisuttamalla (eksapandointi) saatiin lämmöneristelevyjä. Sideaineena käytettiin yleensä hajutonta bitumia. Eristyslevyjä käytettiin etenin kerrostalojen ulkoseinien, kattojen ja kellarien sekä perustusten lämmöneristämiseen. Eli erityiskohdissa, joissa piti saada kylmäsillat katkaistua. Korkin käyttö ajoittui pääasiassa 1940-1950 -luvulle. Tuotenimiä olivat Sorex ja Expansit.

Mineraalivilla

Mineraalivilloja ovat lasivilla, vuorivilla (kivivilla) ja kuonavilla. Kiinteänä aineosana on sulasta massasta valmistetut ohuet kuidut, jotka sidotaan yhteen sideaineella (fenolihartsi). Tuote tiivistetään haluttuun paksuuteen ja karkaistaan uunissa. Lasivillan raaka-aineena on nykyään suurelta osin kierrätyslasi ja vuorivillan kiviaines. Vuorivillan lämmönkestävyys on parempi kuin lasivillan.

Lasivillan valmistus alkoi Suomessa 1940-luvun alussa.  Vuona 1955 lasivillaa alettiin sitoa hartsilla, jolloin siitä saatiin levymäinen tuote. Tuolloin otettiin käyttöön tuotenimi Karhuntalja. Vuonna 1958 otettiin käyttöön uusi tuotantomenetelmä, minkä jälkeen Karhuntaljasta tuli nykyisenkaltainen eristemateriaali. Muita tuotteita olivat Karhuhuopa (askeläänieriste) ja Karhumatto.  Julkisivuelementteihin kehitetty jäykkä mineraalivilla nimellä Otsolevy (OL) tuotiin markkinoille 1964. Muiden valmistajien tuotenimiä olivat Ilvesvilla ja Partek-lasivilla. Nykyisin Suomessa on yksi villan valmistaja (Saint Gobain Isover) tuotenimellä Isover. Toki  nykyisin meille myös tuodaan tuotteita ulkomailta.

Vuorivillan (kivivillan) valmistus levymuodossa alkoi Suomessa 1950-luvun alussa. Jäykkää vuorivillalevyä markkinoitiin 1960-luvun alussa Vuorivillakorkin nimellä, vaikka siinä ei ollut korkkia lainkaan. Tuotetta käytettiin samoissa vaativissa paikoissa, missä oli käytetty korkkieristettä aiemmin. Betonisiin sandwich-elementteihin kehitettiin 1960-luvulla tuote nimeltään Vuorivillalevy (PV-75L ja PV-100-L). Muita vuorivillan markkinointinimiä ovat olleet muun muassa Repolevy ja Isolevy. Nykyisin Suomessa vuorivillaa valmistaa Paroc.

Vuorivilla 1970

Vuorivilla. 1970

1955_vuorivanu

Vuorivilla. 1955

1971_Karhuntalja

Lasivilla. 1971

Muovilaatat ja -matot

Muovilaattojen valmistus Suomessa alkoi 1950-luvun puolivälissä, jolloin markkinoille tuli ruotsalaisella lisenssillä valmistettu vinyylikvartsilaatta nimeltään HoVi-laatta. Valmistajan tietojen mukaan Hovi-laatta ei sisältänyt asbestia. Laattojen tärkein aineosa oli PVC-muovi (polyvinyylikloridi). Vinyyliasbestilaattojen valmistus alkoi 1950-luvun loppupuolella tuotenimillä Finnflex, Kilpa ja Flexa.

Muovimattojen (PVC) valmistus alkoi Suomessa myös 1950-luvulla, joskin ne yleistyivät asuintiloissa vasta 1960-luvulla. Tuoteniminä olivat muun muassa Lami ja Finnplano. Elementtikerrostalojen lattioissa käytettävissä matoissa oli ääneneristyksen takia kangas-, huopa- tai korkkipohja. Yleisesti puhuttiin huopapohjaisesta muovimatosta. Muovista valmistettiin  vedeneristeeksi tarkoitettuja hitsattavia mattoja kosteidentilojen lattioihin ja seiniin. Kosteiden tilojen seinissä käytettiin myös ohuempia PVC-tuotteita, joita kutsuttiin muovitapeteiksi, kuten myös kovia suulakepuristettuja PVC-paneeleita.

Muovilaatat ja etenkin matot olivat 1960 – 1980-luvuilla hyvin yleisesti käytettyjä. Aina 1980-luvun loppupuolelle saakka monissa muovilaatoissa ja -matoissa sekä joskus myös niiden liimoissa yhtenä aineosana oli asbesti.

Tässä on syytä mainita vielä muovikalvot, jotka tulivat rakentamiseen mineraalivillan myötä sisäpuoliseksi ilmanpitäväksi kerrokseksi (ilmansulku, höyrynsulku)  1960-luvulla. Muovia edeltävä tuote oli alumiinipaperi, jossa alumiinikalvo oli kiinnitetty voimapaperiin. Tuote tuli markkinoille 1940-luvun lopussa ja sen nimi oli Alumit-paperi. Sitä käytettiin lämmöneristeenä onteloissa ja kosteussulkuna puurakenteisissa ulkoseinissä ja erityisesti saunan seinissä (käytetään edelleenkin).

Iki-levy 1970

Melamiinimuovi. 1970

 

1955_Vinyyli

Muovilaatta. 1955

1970_Alumit

Alumiinipaperi ja vuorauskreppi. 1955

 

1955_Alumit

Alumiinipaperi ja bitumivuorauspaperi. 1955

Solumuovi (vaahtomuovi)

Rakentamisen kannalta tärkeimmät solumuovit ovat polystyreeni ja polyuretaani. Niiden tärkein raaka-aine on maaöljy. Muottimenetelmällä valmistettu solupolystyreeni kehitettiin Sakassa 1950-luvun alussa. Tuote tunnetaan lyhennenimellä EPS (expanded polystyrene). Polystyreenin valmistus alkoi Suomessa 1950-luvun lopulla. Tunnetuin tuotemerkki oli Styrox, josta muotoutui yleisnimi EPS-tuotteille. Muita tuotemerkkejä ovat olleet Keve, Isora, Thermisol, Soklex ja Ukorex. Tuotteita on käytetty ja käytetään hyvin monipuolisesti rakennusten lämmöneristämiseen (maanvaraiset lattiat, perustusten routaeristys ja ulkovaipan eristys).

Suulakepuristetun polystyreenin valmistus alkoi Suomessa 1980-luvun alkupuolella. Tuote tunnetaan lyhennenimellä XPS.  Valmistusmenetelmästä johtuen tuotteen solurakenne on yhtenäinen ja suljettu.  Suomalainen tuotenimi on Finfoam. Ulkomailta tuotavien levyjen tuotenimiä ovat Styrofam, Roofmate ja Styrodur. Levyt ovat useimmiten värjätty vaaleansinisiksi, – vihreiksi tai -keltaisiksi. XPS-levyjen käyttökohteet ovat pääasiassa samoja kuin EPS-levyillä.

Suomessa tuli 1960-luvulla markkinoille polyuretaani, jonka lyhytnimenä käytetään PU tai PUR.  Tuote muodostuu pienistä kaasua sisältävistä umpinaisista soluista, minkä vuoksi se on polystyreeniä tehokkaampi lämmöneriste. Levyt ovat usein puolipontattuja ja päällystetty alumiinikalvolla. Polyuretaanista valmistetaan myös ilmassa kovettuvia yksikomponenttisia saumavaahtoja. Tuotteita myydään helppokäyttöisissä painepakkauksissa, ja niitä käytetään yleisesti rakojen tiivistämiseen (ikkunat ja ovet). Tuotenimiä ovat olleet muun muassa Urelit, SPU, Parko, Termoflex, Termolit ja Makroflex.

Styrox. 1970

Polystyreeni. 1970

 

Vanhoja lämmöneristeitä ja välipohjatäytteitä

Rakennusten lämmöneristeinä käytettiin edellä mainittuja tuotteita kuten lastuvillalevy, kuitulevy, siporex sekä uudempina tuotteina mineraalivillat ja muovieristeet.  Myös erilaisia erikoistuotteita on käytetty lämmöneristämiseen, kuten kevytbetoni, kuonabetoni, klinkkeribetoni, koksikuona ja masuunikuona, vermikuliiitti, olki- ja turvelevyjä, turvepehku sekä paperia ja pahvia.

Etenkin pientalojen lämmöneristystä pyrittiin korjaamaan 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella ureformaldehydivaahtomuovilla. Aine ruiskutettiin ulkolaudoitukseen poratuista rei’istä seinän sisällä oletettavasti olleisiin onkaloihin. Tulokset eivät olleet kovin rohkaisevia, joten menetelmän käyttö jäi lyhytaikaiseksi. Jos esimerkiksi vanhan talon ulkolaudoituksen alta löytyy epämääräistä, valkeaa ainetta se ei välttämättä olekaan lahottajasientä, vaan ureavaahtoa.

Hirsitaloissa lämmöneristeenä toimi itse hirsi ja kerrostaloissa huokoiset tiilet ja reikätiilet. Erillisenä lämmöneristeenä yleisin oli sahanpuru (sahajauho) ja kutterinlastu sekä niiden seos (yleensä suhteessa 1:1). Sahanpuru on nimensä mukaisesti puutavaran sahauksessa syntyvää purua, joka kuivattiin ennen käyttöä. Kuivaus oli erittäin tärkeätä, sillä kostea puru/kutterinlastu lahotti eristevälin hyvin nopeasti. Tällaisista vaurioista kertoo esimerkiksi Kalle Päätalo Taivalkosken koulurakennuksissa. Sahanpurua käytettiin puurunkoisissa seinissä sekä ylä- ja alapohjissa 1940-luvulta alkaen, jolloin puurunkoseinä korvasi hirsirakenteen. Ylä- ja välipohjissa kutterinlastua käytettiin painotäytteen alla. Painotäytteenä saattoi olla ruukinporoa, hiekkaa tai koksikuonaa. Toisinaan saatettiin täytteeseen sekoittaa valkoista kalkkijauhoa syöpäläisvaaran torjumiseksi.

Muutaman vuosikymmenen ajan on eristämisessä käytetty myös selluloosaeristettä (selluvillaa), joka on sahanpurun kaltainen, orgaaninen eristysaine.  Selluvillan käyttö aloitettiin Kanadassa 1920-luvulla ja Suomeen se tuli 1970-luvun loppupuolella. Koska tuote valmistetaan kierrätyspaperista, niin siihen lisätään valmistuksen yhteydessä noin 20 painoprosenttia booripitoisia aineita palamisen ja lahoamisen estämiseksi.

Kerrostalojen välipohjien täytteenä äänen- ja lämmöneristysmielessä käytettiin monenlaisia saatavilla olevia halpoja materiaaleja aina 1950-luvulle saakka. Vanhimpia täytemateriaaleja olivat olki, sammal, turvepehku, sahanpuru ja kutterinlastu. Erikoisuutena voidaan mainita, että turvepehkusta tuotettiin myös teollisesti valmistettuja eristyskappaleita 1920 – 1940 -luvulla tuotenimillä Silenda ja Wisu. 1900-luvun alkuaikoina välipohjien täytteet saattoivat olla edellisten sekoituksia ja jopa rakennusjätettä sekä koksi- ja masuunikuonaa. Näin ollen vanhojen kerrostalojen ontelovälipohjia avattaessa sieltä voi löytyä varsin erikoisia ja pöliseviä täytteitä. Betonivälipohjien onteloissa voi lisäksi olla vielä jäljellä vanhoja muottilaudoituksia, useimmiten lahonneina. On myös ymmärrettävää, että tällaiset välipohjat eivät kestä vesivaurioita, sillä niissä oleva orgaaninen materiaali on varsin herkkää homehtumaan.

 

Lähteinä on käytetty muun muassa seuraavia julkaisuja, joista löytyy tarkempaa tietoa materiaaleista.

Kerrostalot 1880 – 2000. Arkkitehtuuri, rakennustekniikka, korjaaminen. Rakennustieto, 2006.

Kerrostalot 1880 – 1940. Rakennustieto, 2002.

Kerrostalot 1940 – 1960. Rakennuskirja, 1898.

Kerrostalot 1960 – 1975. Rakennustieto, 1994.

Rakennustekniikan käsikirja. 2. Rakennusaineet ja tarvikkeet. 1970.

Rakentajainkalenterit  vuodelta 1955 ja 1970.

Vanhat Rakennustietokortit (RT-kortit). Rakennustieto.

Internetistä löytyvää, kriittisesti arvioitua tietoa.

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Vanhoja ja vähän uudempiakin rakennusmateriaaleja

  1. PR sanoo:

    Suomessa on käytetty myös polttamatonta savea rakennusmateriaalina. Seinät ovat tällöin paksuja (esim 700 mm). Vahvikkeena on käytetty kanervaa. Saveen on sekoitettu ainakin hiekkaa. Aukkojen pystyrakenteet on muurattu tiilistä. Seinien päällä on leveät puiset lankut, joiden päällä on puiset väli- tai yläpohjakannattajat. Kiitos hienosta sivustosta!

    Tykkää

  2. PR sanoo:

    Linoleumista jatkoa…Materiaalina vesihöyryn läpäisyominaisuus on kohtalaisen hyvä, mutta ei tietenkään märkää kestä kuten aikaisemmin tuli esille. Auringon lämmittäessä mattoa, materiaaliemissiot lisääntyvät.

    Tykkää

  3. Funde sanoo:

    Linoleum ansaitsisi myös huomion. Kestävä luomupinnoite lattioille ja Sveitsiläinen Forbo tekee sitä edelleenkin.

    Tykkää

    • Hyvä huomio. Linoleumi keksittiin jo 1860-luvulla, joten se on vanha materiaali. Toki sekään ei ole aina ongelmaton. Esimerkiksi Oulun kaupungintalolla painiskellaan linoliongelman kanssa (sanomalehti Kaleva 8.11.2017).

      Tykkää

      • mika a sanoo:

        oliko siinä mitään haittaaineita ?

        Tykkää

      • Linoleumin raaka-aineita ovat keitetty pellavaöljy (vernissa), hartsi, korkki, puu- ja kalkkikivijauhe sekä pigmentit (väriaineet). Pohjana on juuttikangas. Siten siinä ei ole suoranaisesti haitta-aineita, mutta vaurioitumisen, esim. kemiallisen hajoamisen kautta linolista voi lähteä koko joukko erilaisia yhdisteitä. Linoleumin vaurioituminen johtuu useimmiten kosteudesta tai pintojen virheellisestä hoidosta.

        Tykkää

      • Funde sanoo:

        Tuon Kalevan jutun mukaan lattiaan laitettiin 2011 rempassa jotain epämääräistä ja päälle linoleumit. Linoleumit ei pitäneet myrkkyjä jemmassa ja vielä hajosivat (liuottimia?) ja myrkyt karkasi.

        Kuulostaako tutulta?

        Linoleum ei ollut ongelman syy.

        Tykkää

      • Viimeisimpien lehtitietojen mukaan linoleumit taitavat todellakin olla se pienin ongelma Oulun kaupungintalossa. On kirjoitettu, että välipohjat menevät uusiksi. Miten lie alapohjan/kellarin ja vesikaton tilanne? Ehkäpä niistäkin jotain vielä löydetään. On kyllä odotettavissa todella ongelmallinen ja vaativa remontti. Sitä pitää seurailla.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s